Asiaa maajoukkueesta
Palataan A-maajoukkueeseen, joka on pelannut kuluvana vuonna neljä valmistavaa ottelua syksyllä alkavia EM-karsintoja silmällä pitäen. 18. tammikuuta hävittiin Etelä-Korealle 2-0, 3. maaliskuuta voitettiin Malta 2-1, 21. toukokuuta tuli nöyryyttävä häviö Virolle 2-0 ja viimeksi 29.5. pelattiin Puolaa vastaan maaliton tasapeli. Tuloksiin ei tietenkään kannata tuijottaa, koska näissä otteluissa on tehty kokeiluja ja haettu uusia kasvoja syksyä varten. Viimeiset kaksi ottelua näimme "livenä", joista Viro-ottelun tosin, vain Internetin kautta. Minusta nämä kaksi ottelua jättivät tämän hetkisestä maajoukkueestamme todella sekavan kuvan. Esitin 19. helmikuuta kirjoituksessani seuraavat kysymykset: "Suurin kysymys minulle ennen alkavia karsintoja on meidän pelaajarinki. Jatkavatko Sami Hyypiä, Jari Litmanen ja Jussi Jääskeläinen? Missä kunnossa ovat Mikael Forssel, Teemu Taino, Mika Väyrynen ja Alexei Eremenko jnr.? Ovatko Juha Hakola, Perparim Hetemaj, Kasper Hämäläinen, Roni Porokara, Tim Sparv ja Teemu Pukki kehittyneet ja valmiita nousemaan kantavaan rooliin maajoukkueessa? Miksi suurin osa ulkomailla pelaavista suomalaisista kuluttaa tällä hetkellä vaihtopenkkiä"? Jokainen voi itse nyt vastata näihin kysymyksiin, mutta minä en ainakaan ole saanut niihin juurikaan vastauksia. Viro ja Puola peleissä olisi pitänyt jo näkyä jonkinlainen "punainen lanka", koska meillä on enää jäljellä vain yksi harjoituspeli ennen elokuussa alkavia EM-karsintoja. Se, että Jari Litmanen oli molemmissa otteluissa kentän parhaimmistoa kertoo paljon. Sami Hyypiänkin kuuluttamia vastuunkantajia ei tunnu löytyvän meidän nuorista. Miten voi olla mahdollista, että "kultainen sukupolvi", joka murtautui maajoukkueeseen vuosina 1996-2001 (Jari Litmanen, Sami Hyypiä, Antti Niemi, Mika Nurmela ja Joonas Kolkka jo aiemmin) ja joista monet jopa ilman U-21 maajoukkue kokemusta pystyivät välittömästi lunastamaan roolinsa maajoukkueessa. Vastuun viimekädessä kantaa päävalmentaja Stuart Baxter. Olisiko hänen pitänyt alkaa jo aiemmin nostaa U-21 statuksen omaavia pelaajia rinkiin, niin kuin Richard Möller Nielsen (1996-1999) ja Antti Muurinen (2000-2005) aikanaan tekivät. Jonkinasteisesta epätoivosta kertoi keskikenttäpelaaja Tim Sparvin kokeileminen Viro-ottelussa Sami Hyypiän paikalla topparina.
Edellisten karsintojen "selkäranka" puolustus ei vakuuttanut ilman Sami Hyypiää ja Hannu Tihistä. Esimerkiksi pääpelivoima, pelinlukutaito, sijoittuminen ja pelinavaus puuttuivat täysin. Keskikentällä tarvitsemme edelleen kipeästi Jari Litmasta, mutta myös muiden pitäisi nousta esiin. Kansainväliset mitat täyttävää hyökkääjää meillä ei nyt ole, kuten Mikael Forsselin parhaina vuosina.

Käsittämätön episodi koettiin tällä viikolla, kun Skotlannin mediasta levisi huhu, että Skotlannin Valioliigaseura Celtic haluaisi A-maajoukkueen päävalmentajan Stuart Baxterin osa-aikaisella sopimuksella valmennusportaaseensa. Palloliitto pysyi ehdottomana ja kertoi, ettei osa-aikaisuus ole vaihoehto. Baxter pysyy Suomessa, mutta kysymys herää, miksi Baxter ei laittanut asialle heti pistettä. Oliko hän kiinnostunut pestistä ja, jos oli, niin tämä ei anna kovin vahvaa sitoutumisen singnaalia Palloliitolle, maajoukkueen pelaajille, taustalle tai faneille. Miten esimerkiksi Hyypiä saadaan puhuttua karsintaan, jos päävalmentaja pitää koko ajan takaporttia auki. Se jo annettiin Baxterille anteeksi, että hän operoi Ruotsista käsin, mutta osa-aikaisuus olisi jo ollut maajoukkueen aliarvioimista. Ehkä oli virhe tehdä Baxterin kanssa jo viime vuonna vuoteen 2012 asti ulottuva jatkosopimus, koska hänen pisin sopimus valmentajaurallaan on tähän mennessä vain kolme vuotta.

Pakko on kuitenkin toivoa, että syksyllä kaikki vastaukset ovat valmiina. Myös on tärkeää, että suomalaiset pelaajat tekevät järkeviä seurasiirtoja, jolloin he pääsevät säännöllisesti pelaamaan kovissa sarjoissa. Näin he saavat vastuuta ja oppivat kantamaan sitä myös A-maajoukkueessa.

P.S Iina Airion ja Timo Waldenin kirjoittama Huuhkajat-kirja on todella tärkeä julkaisu. Se käsittelee ns. kultaisen pelaajasukupolven vaiheet vuodesta 1996-2009 ja tekee sen todella mielenkiintoisesti. Kirjassa käydään läpi maajoukkueen valmentajat Richard-Möller Nielsenistä Stuart Baxteriin, pelaajat (mm. Jari Litmanen, Sami Hyypiä, Antti Niemi) ja ottelut. Itse tämän ajan kokeneena kirja ei kerro otteluista, pelaajista ja valmentajista juurikaan uutta, mutta pelaajien haastattelut ja erilaiset tarinat vuosien varrelta ovat aivan mahtavaa luettavaa. Tärkeä näkökulma kirjassa on se muutos, mikä näinä vuosina tapahtui. Yleisömäärät räjähtivät, median kiinnostus moninkertaistui ja esimerkiksi maajoukkueen asuminen, sekä matkustaminen muuttui. On se uskomatonta ajatella, että tämä kaikki tapahtui näin lyhyessä ajassa. Kirja on mielenkiintoista luettavaa laji-ihmisille ja myös muille. Etenkin kirjaa suosittelen, niille jotka vielä tänäkin päivänä naureskelevat Suomi-futikselle.

Olihan tämä ajanjakso aivan mahtavaa aikaa ja voi olla onnellinen, että sitä on ollut todistamassa kaikissa peleissä kotimaassa, kerran Palermossa ja television kautta. Nämä kultaisen sukupolven pelaajat antoivat niin paljon "elämää suurempia hetkiä", että se säilyy sydämessä loppuelämän ajan.